Kävin tuossa äskettäin Irti tupakasta moniammatillisesti -kurssin, joten tämän luennon jutut olivat varsin tuttuja. Tällainen ajatus kuitenkin jäi elämään tuolta edellämainitulta kurssilta, joten jaanpa sen nyt teidänkin kanssa.

Teini-ikäisenä itse kukin käy yleensä läpi jos jonkinmoista tunteiden myllerrystä; elämä potkii päähän, kaikki on tyhmää ja kukaan ei ymmärrä. Tämähän johtuu useimminkin siitä, että emme ole vielä aiemmin joutuneet kohtaamaan näitä monenlaisia uusia tunteita, joten emme ymmärrä niitä - niiden kanssa tulee opetella elämään, käsittelemään ne. Jos aloittaa tupakoimaan varhaisteininä, vaikkakin ympäristön paineen aiheuttamana, on hyvinkin todennäköistä, että oppii käsittelemään näitä tunteita tupakan kautta. Aina voi lähteä hetkeksi karkuun sitä julmaa maailmaa... aah, parit henkoset ja jo helpottaa. Tupakointi jatkuu vuosikymmenien ajan, kunnes lääkäri ilmoittaa, että röyhyttelyn on loputtava, mikäli haluaa välttää toimintakyvyttömyyden ja sängyn pohjalla viikatemiehen odottelun. Ongelmana ei ole pelkästään tupakasta irti pääseminen, vaan tämän henkilön tulee myös opetella käsittelemään tunteensa uudella tavalla, ja siinä vasta onkin opettelua.

Eli ei tarvitse ihmetellä, jos tupakointia lopettavat Pirjo, 53 ja Markku, 47 kiukuttelevat lopettamisen yhteydessä - he käyvät uudestaan läpi teini-ikäänsä.

Ja tämä mallihan sopii moniin muihinkin suomalaisille ominaisiin elämäntapoihin... "juodaan iloon, juodaan suruun"

-Jere A.